Pst. Olen kirjoittanut artikkelin myös siitä, miksi musiikkiopinnot aloitetaan yleensä tutustumalla C-säveleen. Miksi ei jokin muu sävel? Löydät kirjoituksen klikkaamalla tästä.

Monimutkainen mutta mielenkiintoinen tarina

Sävelten nimien synnyn ymmärtäminen vaatii pohjalle reilun annoksen alustusta. Sitä ennen kuitenkin huomautus. Alla mainituista syistä ja seurauksista ei ole täysin yksiselitteistä ja vahvistettavissa olevaa historiallista tietoa saatavilla.

Tässä kuvaamani asiakokonaisuus on omalla koulutustaustallani uskottavimmalta tuntuva selitys. Se saattaa sisältää (ja todennäköisesti sisältääkin) näkemyksiä, joista joku toinen asiaan perehtynyt voi esittää eriävän mielipiteen.

Täydentävistä näkökulmista kuulen mieluusti esimerkiksi tämän tekstin kommenttiosiossa! :)

Miksi 12 säveltä?

Jotta voimme ymmärtää, miksi sävelet nimetään niin kuin nimetään, täytyy ensin ymmärtää, miksi säveliä ylipäätään on niin monta erilaista kuin niitä on.

Länsimainen musiikki muodostuu 12 erilaisesta sävelestä, jotka on jaettu tasaisesti oktaavin sisään. Oktaavi tarkoittaa kahta äänitaajuutta, joista toinen on kaksi kertaa niin nopea kuin ensimmäinen. Äänitaajuus (Hz) tarkoittaa sitä, kuinka monta kertaa ääniaalto värähtelee sekunnissa. Mitä nopeampi taajuus, sitä korkeampi ääni.

Jos sävelen taajuus on esimerkiksi 100Hz, oktaavin verran korkeammalta löytyvän sävelen taajuus on 200Hz ja oktaavia matalamman 50Hz. Oktaavin löytää siis aina joko kaksi kertaa nopeammalta taajuudelta tai puolet hitaammalta taajuudelta.

Oktaavin etäisyydellä toisistaan olevilla sävelillä on samat nimet, sillä ne kuulostavat perusteiltaan samanlaisilta. Sointi tapahtuu vain joko matalammalta tai korkeammalta alueella.

Oktaavin väliin jäävät muut mahdolliset säveltaajuudet on tasoitettu 12 tasaisesti etenevään sävelaskeleeseen. Jokaisella sävelellä on oma nimensä, kuten C, D, E, Fis, As, B jne.

Ennen sävelten nimiä oli vain fysiikka

Aluksi sävelillä ei ollut nimiä. Sen sijaan musisoijat, filosofit ja matemaatikot havainnoivat sävelten muodostumisen syitä äänifysikaalisena / matemaattisena imiönä.

Äänenmuodostuksessa erityisesti yksinkertaiset matemaattiset mittasuhteet olivat tutkimusten keskiössä, sillä tällaiset mittasuhteet synnyttivät puhtaasti (ts. korvaa miellyttävästi) soivia säveliä. Miten sävelten väliset puhtaat mittasuhteet syntyvät ja miten ne laitetaan käytäntöön erilaisilla soittimilla, jotta lopputuloksena on miellyttävää musiikkia?

Äänifysiikan lyhyt oppimäärä

Ääni on ilmassa (tai muussa materiassa) tapahtuvaa aaltoliikettä, jonka korva aistii pikkuruisilla karvasoluilla. Eri soittimet tuottavat aaltoliikkeen eri tavoilla. Esimerkiksi kitarassa ja pianossa aaltoliikkeen tuottaa jännitteeseen viritetyt kielet. Kun kieleen kohdistetaan isku tai näpäytys, muuntuu kosketuksen energia värähtelynä kielessä tapahtuvaksi liike-energiaksi. Kielen värähtely liikuttaa ilmaa ja liikkuva ilma liikuttaa edelleen korvan karvasoluja aiheuttaen kuuloelämyksen aivoihin.

Ensimmäinen havainto muinaisilla muusikoilla oli, että kun kieli värähtelee koko pituudeltaan, tuottaa se tietyn äänitaajuuden. Äänitaajuus riippuu siitä, millainen kielen jännite ja materiaali on. Yleistäen mitä suurempi jännite kielessä on, sitä nopeamman taajuuden (eli korkeammalla soivan sävelen) se tuottaa. Kieli voi tuottaa minkä taajuuden tahansa riippuen siitä, miten se viritetään. Taajuus voi olla esimerkiksi 50Hz, jolloin kieli värähtelee 50 kertaa sekunnissa tuottaen suhteellisen matalalta kuulostavan äänen.

Seuraava havainto oli, että mikäli kielen jännite ja materiaali pysyvät muuttumattomana, mutta kielen pituus puolitetaan, tuottaa tuo sama kieli kaksi kertaa nopeamman taajuuden (2x50Hz=100Hz). Mikäli kieli jaetaan edelleen kolmeen osaan, kukin näistä osista tuottaa taajuuden, joka on kolme kertaa nopeampi kuin täydellä pituudella värähtelevän kielen taajuus (3x50Hz=150Hz).

Laskukaava on yksinkertainen ja sitä voi jatkaa kuinka pitkälle tahansa. Mikäli muut muuttujat pysyvät vakiona, kielen pituuden pienentyessä kielen tuottama äänitaajuus nopeutuu vastaavassa suhteessa.

Puhdas matematiikka luo musiikin

Kielten tuottamat erilaiset äänitaajuudet voidaan kääntää matemaattisiksi suhdeluvuiksi. Näistä suhdeluvuista musisoijat olivat erityisen kiinnostuneita sekä käytännöllisistä että uskonnollisistakin syistä johtuen. Tavoitteena oli löytää puhtaita sointeja, sillä puhtaat soinnit edustivat nimensä mukaisesti puhtaita ja hyveellisiä asioita, kun taas riitasoinnut saattoivat olla jopa itse paholaisen tekosia.

Puhtauden matematiikka on yksinkertaista. Mitä yksinkertaisempi kahden eri säveltaajuuden välinen matemaattinen suhdeluku on, sitä puhtaamman äänen säveltaajuudet yhdessä soiden tuottavat.

Havainto puhtaista sävelsuhteista on edelleen käytetyimpien säveljärjestelmiemme perusta. Puhtaimpia suhdelukuja (tai musiikkitermein intervalleja) musiikissa ovat:

• 1:1 (“Priimi”: kaksi täsmälleen samaa säveltä. Esim. 100Hz ja 100Hz)

• 2:1 (“Oktaavi”: kaksi säveltä, joista toisen taajuus on kaksi kertaa nopeampi kuin ensimmäisen. Esim. 200Hz ja 100Hz.)

• 3:2 (“Kvintti”: Esim. 150Hz ja 100Hz)

Pyhät kvintit

Varhaisimpien musiikkikokeilujen aikaan pianoa ei ollut vielä keksitty. Pianosta löytyvät seitsemän valkoista kosketinta avaavat kuitenkin näkymän siihen, mistä sävelet saivat alkunsa.

Ota lähtökohdaksi pianonkoskettimistolta löytyvä F-sävel. Tästä oikealle kvintin verran siirtyessä löytyy sävel nimeltä C. Tästä edelleen oikealle kvinttejä seuraten löytyvät G, D, A, E ja H. Nämä seitsemän säveltä muodostavat soinniltaan puhtaan säveljatkumon, koska ne rakentuvat yksinkertaisille matemaattisille mittasuhteille. (Kunkin uuden sävelen matemaattinen mittasuhde verrattuna edeltävään on 3:2 eli kvintti.)

Toisaalta nämä kvintin päässä toisistaan olevat sävelet voidaan järjestää myös yhden oktaavin sisään aivan vierekkäin, jos osaa alkuperäisistä säveltaajuuksista puolitetaan riittävän monta kertaa. (Niin ikään yksinkertainen tai “puhdas” matemaattinen laskutoimitus.)

Vierekkäin järjestettynä sävelet muodostavat mielenkiintoisen kokoelman ääniä tai toiselta nimeltään sävelasteikon. Sävelasteikon, josta saa rakennettua mitä erilaisimpia sävelkuljetuksia. Pianonkoskettimistolla tämä sävelasteikko hahmottuu esimerkiksi oktaavina valkoisia koskettimia alkaen F-sävelestä ja päättyen F-säveleen.

Moodit sävelten nimien perustana

Edelliset seitsemän säveltä mahdollistavat seitsemän erilaisen tunnelman tai “moodin” luomisen riippuen siitä, mistä sävelestä sävelmän aloittaa. Jos aloitat sävelmän (valkoisia koskettimia käyttäen) A-sävelestä ja lopetat sen A-säveleen, on tunnelma erilainen verrattuna siihen, jos aloitus- ja lopetussävel on C.

Jokainen valkoisilta koskettimilta löytyvä sävel avaa siis oman moodinsa. Moodien tunnelma on eri asteisesti joko valoisia (alkaen F, C tai G) tai tummempia (alkaen H, E, A tai D).

Vaikka käytimme edellä sävelten nimiä, pidä kuitenkin mielessä, että moodien keksimisen alkuaikoina nykyisiä nuottien nimiä ei ollut vielä olemassa. Musisointi tapahtuikin lähinnä vakiintuneiden käytäntöjen ja perinteiden mukaan. Vaikka muusikko ei välttämättä tiennyt sävelten nimiä, hän tunsi moodin, jossa musisoidaan.

Kehitys kuitenkin kehittyi ja lopulta yhdeksi tavaksi nimetä moodien säveliä valikoitui aakkosten käyttäminen.

Miten A löysi paikkansa?

A-sävelen historiasta tiedot eivät ole täysin tarkat, mutta yksi valistunut arvaus mahdolliseksi syyksi A:n nykyiselle paikalle liittyy moodien tärkeysjärjestykseen varhaisessa hengellisessä musiikissa. Tuolloin mollimoodit (tumman sävyiset sävelkokoelmat) olivat keskiössä duureja (valoisia sävyjä) enemmän.

Yleisin mollimoodi oli ns. aiolinen moodi (ts. luonnollinen molli). Tämä kokoelma säveliä syntyy silloin, kun valkoisilta koskettimilta löytyviä säveliä soitetaan järjestyksessä A-sävelestä alkaen. A-sävel nimettiin aakkosten ensimmäisellä kirjaimella todennäköisesti siksi, että tästä sävelestä alkava moodi oli kaikkein yleisin. Moodin säveliä ylöspäin (koskettimistolla valkoisia koskettimia oikealle) edetessä edetään siis aakkosia (A, B, C, D, E, F, G). G:n jälkeen olemme seuraavassa oktaavissa, joten sävelten nimet vain toistuvat samoina.

Huomaa, että tässä vaiheessa muusikoiden huomion keskipisteessä olivat edelleen nuo seitsemän “puhtainta” säveltä, joita olemme tähän asti käsitelleet. Eivät siis kaikki 12, jotka nykyään ovat yleisesti käytössä.

Miksi H on joissakin nuoteissa H ja toisissa B?

Hengellistä musiikkia ja kirkkoa on suurelta osin kiittäminen siitä, että länsimainen musiikki sekä nuottikirjoitus on kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Tämä tosiasia mielessä pitäen on myös sekavalta vaikuttava H / B -nimeämiskäytäntö hieman helpompi ymmärtää. Nykyäänhän kyseisen sävelen nimeämisessä on kaksi jokseenkin tasavahvaa käytäntöä. Amerikassa A-sävelen jälkeen (valkoisilla koskettimilla) tulee yksiselitteisesti B, kun taas Euroopassa monessa maassa A-sävelen jälkeen tulee H. Siitä huolimatta, että soinniltaan nämä sävelet ovat täsmälleen samat.

Syy erilaisiin nimiin löytynee puhtaan soinnin ja tiettyjen pyhien lukujen ihanteesta, joka hengellisessä musiikissa oli tärkeä.

Kuten edellä totesimme, saamme seitsemän puhdasta säveltä rakennettua nousten F-sävelestä kvinteillä ylöspäin. Viimeinen näistä seitsemästä sävelestä on B (tai eurooppalaisittain H).

Vaikka B onkin jatkumoa sarjalle puhtaita kvinttejä, muodostaa se kuitenkin aivan erityisen riitaisen soinnin soitettuna yhdessä F-sävelen kanssa.

Tätä sointia (B ja F) kutsutaan Tritonukseksi tai Paholaisen intervalliksi, sillä se jakaa oktaavin täsmälleen kahtia. Toisin sanoen se rikkoo puhtauden vahvimmalla mahdollisella tavalla haastamalla sävelen, josta puhtaus lähtee kasvamaan (F).

Niinpä Paholaisen intervalli oli varhaisessa hengellisessä musiikissa vältelty sointi. Kuten usein musiikinteoriassa, tämäkään asia ei ole selitettävissä kattavasti lyhyesti. Tiivistäen ja yksinkertaistettuna kuitenkin voi sanoa, että B synnyttää pilviä paratiisin erityisesti, mikäli melodia alkaa joko F- tai B-sävelestä.

Asian vakavuutta on saattanut vahvistaa myös se seikka, että kyseessä on puhtaan sävelsarjan seitsemäs sävel. Aiemmat kuusi säveltä eivät muodosta ongelmaa äänellisesti, eikä myöskään numerona. Numero kolme ja sillä jaolliset luvut olivat nimittäin hengellisessä musiikissa tärkeitä lukuja. Numerot kantoivat sisällään kirkon opinkappaleista löytyvää tärkeää symboliikkaa. Tämä näyttäytyy myös siinä, että varhainen hengellinen musiikki perustui usein rytmitykseen, jossa laskettiin kolmeen.

Niin tai näin, ratkaisu ongelmaan oli, että monissa musisointitilanteissa B-säveltä alennettiin lennosta aina tarpeen mukaan, jolloin “paholaisen vaikutus” oli mahdollista neutralisoida. Maallisemmin käsittein siinä missä alkuperäisen B:n sointi oli kova, alennetun B:n sointi oli pehmeämpi.

Nuottikirjoituksen kehittyessä ja tarkentuessa seurasi edellisestä uusi ongelma. Mikäli B rutiininomaisesti alennettiin, eikä se soinut enää paikassa, mihin se matemaattisesti kuului, niin millä nimellä tätä uutta säveltä tulisi kutsua?

Saksassa asia ratkaistiin niin, että pehmeämpi B nimettiin B-säveleksi ja alkuperäiselle kovalle B:lle otettiin käyttöön aakkosissa G:n jälkeen seuraavana vapaana ollut kirjain eli H. Ongelma ratkaistu!

Uudella mantereella ehkäpä perinteet eivät velvoittaneet yhtä paljon, joten B pysyi B-sävelenä…

Entäpä ne mustat koskettimet?

Nuo alkuperäiset seitsemän puhdasta säveltä muodostavat edelleen rungon, josta valtaosa länsimaisesta musiikista rakentuu tavalla tai toisella, olipa kyseessä pop- tai klassinen musiikki. Siksi pianonkoskettimistolta löytyvää viittä mustaa kosketinta voikin ajatella ikään kuin muunnoksina näistä alkuperäisestä seitsemästä perussävelestä. Tähän viittaa myös mustien koskettimien nimeämistapa. Ne ovat aina joko alennettuja tai korotettuja alkuperäisistä seitsemästä sävelestä.

Sävelten nimien historian ymmärtääksemme pitää meidän siis ensin ymmärtää, että ihmiset eivät ole kuulleet / arvottaneet musiikkia läheskään samoina pysyvin kriteerein vuosituhansien saatossa. Osa soinneista on vaatinut pitkällistä totuttamista, jotta niistä on tullut hyväksyttävä ja jopa olennainen osa musiikkiperinnettä.

Vuosisata kerrallaan olemme totuttaneet korvamme ymmärtämään ja arvostamaan yhä moniulotteisempia sointeja ja matemaattisia sävemittasuhteita. Tämän jatkumon seurauksena kaikille 12 oktaavista löytyvälle sävelelle on löytynyt yhä monipuolisempia käyttötapoja. Ja toki mustienkin koskettimienkin takaa löytyy matematiikka vakaasti kuin kallio. Jo muinaiset musiikintutkijat huomasivat, että mikäli jatkamme H-sävelestä kvinteillä etenemistä pidemmälle, löydämme yhä hienojakoisemman kokoelman säveliä. Eli esimerkiksi Fis, Cis, Gis, Dis ja Ais.

Tuolloin muinoin nämä ylimääräiset sävelet muodostivat kuitenkin sen aikaisiin käytäntöihin suhteutettuna tarpeettoman monimutkaisia sävelmittasuhteita. Lisäksi kokonaan oma tarinansa on se, miten sävelten erilaiset viritysjärjestelmät ovat vaikuttaneet sävelten käyttötapoihin. Mutta se onkin oma tarinansa se.

Mukavaa syysviikkoa! :)

Elias