Harjoitellessani uutta kappaletta mieli kulkee soiton opiskelun ydinsisällön äärelle. Soittotunnilla opitaan musiikkia! Totta, mutta vain suhteellisen pienessä määrin verrattuna siihen, mitä tunneilla todella harjoitellaan.

Uuden kappaleen opettelusta varsinainen musikaalinen osuus tapahtuu vasta työskentelyn viimeisessä vaiheessa. Sitä ennen rakennetaan musiikin toteutumista mahdollistavia asioita ja opetellaan oppimistaitoa. Työskentelyä jäsentävät ajatusmallit ja tunnesäätelytaidot ovat oppimisen keskiössä aina. Hyödyllisiä työkaluja kenelle tahansa!

Soitto- vai keskittymistunteja?

Suurin osa (oman tuntumani mukaan vähintään 60%) harjoittelusta on keskittymis- ja oppimistaidon harjoittamista ja soveltamista. Ajatuksellisesti vaativia vaiheita on soittoprosessissa monta.

• Mitä ylipäätään on tarkoitus tehdä?

• Mitä säveliä nuotit kuvaavat ja mitä rytmit tarkoittavat?

• Mitä sormijärjestyksiä käytetään ja miksi?

• Minkälaisissa pienemmissä osissa pitkä kokonaisuus kannattaa opetella jne.

Erityisesti aloittavilla soittajilla aktivoidaan tietysti myös perusmotoriikkaa, jota ilman soittimesta ei kuuluu säveltäkään. Ensimmäistä kertaa pianon ääreen istuutuvalle soittajalle nimittäin jo yhden sävelen soittaminen on suuri (ja hatunnoston arvoinen) ponnistus.

Motivaattorina useimmilla meistä ei näissä valmistelevissa harjoituksissa ole suoranaisesti musiikki, vaikka toki ääni voi kiehtoa sellaisenaankin. Esimerkiksi taaperoikäinen poikani on kiinnostunut kaikenlaisista soitinten tuottamista äänistä. Silti matka on pitkä ensimmäisten sävelten tapailusta kokonaisen kappaleen soittamiseen musiikista nauttien.

Monesti mieleni onkin tehnyt muuttaa soittotunnin nimi keskittymistunniksi. Niin oppimisen esteet kuin onnistumisetkin juontavat syynsä lähes poikkeuksetta tähän taitoon. Kun keskittynyttä aikaa löytyy sekä soittotunneilla että kotona, karttuu soittotaito. Pienimmille lapsille 10-30 minuutin keskittynyt ponnistus kerrallaan on sopiva tavoite. Vanhemmille sellainen aikamäärä, mikä hyvältä tuntuu.

Klassikkoharrastus

On kiehtovaa, että harjoittelun perusmekaniikka ei juuri muutu taitojen ja iän karttuessa. Uuden opettelu vaatii aina ensisijaisesti keskittymistä tehtävän sisällön ymmärtämiseen ja sopivan oppimistaktiikan laatimiseen. Täytyy löytää tapa viihtyä keskittyneessä tilassa. Täytyy kyetä syventymään kokonaisuuden osatekijöihin. Ei välttämättä helppo tehtävä, kun muutakin mielenkiintoista ympärillä (tai pädissä) tapahtuu.

Niin ikään kiehtovaa on se, miten vaihtelevilla tavoilla ihmiset keskittymiskykynsä löytävät. Siinä missä yksi keskittyy pianon ääressä vaivatta, toista kutsuu kuvaamataito tai koripallo. Yhtä kaikki, keskittymis- ja oppimiskykyä ja niiden suuntautumista ei kannata pitää valmiiksi määriteltyinä ominaisuuksina. Kyse on taidoista, joita voi ainakin jossain määrin suunnata ja takuulla harjoittaa.

Lajista riippumatta näiden taitojen kehittämisestä on hyötyä monissa elämän asioissa. Itse koen oppineeni (välillä kieltämättä puiseviltakin tuntuneilta) lapsuuden soittotunneilta keskittymistaitoa, jota käytän edelleen joka päivä. Toisaalta jalkapallo- ja karateharrastuksen puitteissa harjoitukset loppuivat lyhyeen…

Piano 10 – Pädi 0

Aikamme ilmiöitä seuraten mietin myös, missä määrin soittoharrastus (keskittymis- ja motoriikkaharjoituksineen) tarjoaa aivoille ja koko keholle sellaista ravintoa, mitä puhelimen ja pädin kautta ei saa. Ns. klassisia harrastuksia ja aktiviteetteja kutsutaan klassikoiksi hyvästä syystä johtuen. :)

Lämpimästi tervetuloa pianotunneille!

Elias