Yliarvostettu puhdas vire
Dallasin teema saunassa
Enoni oli kova saunoja ja musiikin ystävä. Musiikin täyteiset löylyt kesämökin saunassa ovat edelleen mielessä. Esimerkiksi legendaarisen Dallas tv-sarjan tunnusmusiikki tuli tutuksi saunan lauteilla sitä enon kanssa hoilottaessa.
Eno ei kuitenkaan tyytynyt vain viihdemusiikkiin. Savonlinnan oopperajuhlat olivat hänelle pyhiinvaelluskohde ja takataskusta löytyi aina vähintään yhden sinfoniaorkesterin kausikortti. Nuorempana laulua opiskelleella enollani oli musiikkiin puhtaan tunnesiteen lisäksi varsin analyyttinen ja kriittinenkin suhde.
Muistan elävästi, kuinka tärkeää enolle oli tuoda esiin lauluäänen puhtaus. Omasta mielestäni taas korkeiden äänien puhtauden analysointi tuntui vievän kohtuuttoman määrän huomiosta musiikkielämyksessä. Kuinka monesti musiikkia kuunnellessa odotimmekaan sitä kuuluisaa “ylä-c:tä”. Laulaisiko solisti tuon sävelen ylä- vai alavireisesti?
Euforia oli käsin kosketeltava, mikäli sävel onnistui puhtaasti. Mikäli taas sävel jäi hieman alavireiseksi, seurasi pitkä monologi siitä, miten Jussi Björling ja Luciano Pavarotti suoriutuisivat tehtävästä puhtain paperein. Suuren musiikinystävän rakkaudella ja lämmöllä sanottuja sanoja, mutta kritiikkiä joka tapauksessa.
Täydellisyyden metsästys vai epätäydellisyyden kauneus?
Nykyään keskustellessani muusikkotuttavieni kanssa, en voi välillä välttyä palaamasta tunnelmiin ja näkökulmiin, joita musikaalisessa perheessä kasvaessani totuin jo lapsena ihmettelemään. Sävelten puhtaus on suurimman huomion saava asia monelle muusikolle. Joiltakin heistä epävireisyys suorastaan estää musiikista nauttimisen.
Itselleni taas musiikin vire on aina ollut toissijaista. Ymmärrän toki eron vireen ja epävireen välillä, ja myönnän, että yleensä vireessä soivat sävelet kuulostavat heleämmiltä kuin epävireiset. Silti lapsesta asti mielipiteeni on pysynyt samana musiikin perusmekaniikan suhteen. Musiikki on niin paljon enemmän kuin vire. Alavireinen ylä-c ei ole maailmanloppu. Se on vain yksi hetki musiikillisella aikajanalla. Jos tämän yhden hetken perusteella musiikkielämys menettää olennaisesti arvoaan, voisi olla hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, mistä vireen aistimisessa on kyse.
Menemättä vireen teknisiin yksityiskohtiin turhan syvälle, nostan esimerkiksi pianon vireen. Pianossa käytetään ns. tasavireistä viritysjärjestelmää, mikä yksinkertaistettuna tarkoittaa sitä, että mikään sävel pianossa ei soi matemaattisesti täysin puhtaasti suhteessa toisiin säveliin.
Tämä tieto voi yllättää, sillä olemme totta kai tottuneet mieltämään pianon soivan vireessä (mikäli se ei ole ollut virittämättä liian kauan). Voi myös yllättää, että tämä pianoista tuttu tasavireisyys ei ole ollut yhtä hyväksyttyä musiikin ystävien keskuudessa kuin mitä se nykyään on. Vire, minkä nykyään pianoissa hyväksymme kyseenalaistamatta, herätti aikoinaan äärimmäisen kiivasta vastustusta. Tasavireisyyttä pidettiin jopa itse paholaisen luomuksena, sillä siitä puuttui invervallien puhtaus.
Vireen mieltäminen sopivana tai epäsopivana onkin mitä suurimmassa määrin myös tottumuskysymys. Ihminen on alati muovautuva ja sopeutuva organismi, ja rakenteeseemme kuuluu muutoksessa ja epätäydellisyydessä eläminen. Miksi siis puhtaan tai “täydellisen” ylä-c:n metsästyksenkään pitäisi olla musiikissa tärkein tavoite? Eikö epätäydellisyys voisi riittää? Ja mikä tärkeämpää, voisiko epätäydellisyydestä löytää jopa kauneutta, jonka täydellisyyteen pyrkiminen peittää alleen?
Mukavaa alkavaa syksyä kaikille!
Elias